Kysyttiin, paleliko hänen jalkojaan, ja palelihan niitä. Sitten kysyttiin, miten hänen sukkiensa laita oli, ja hänellä kuului olevan sukissa reikiä, monta suurta reikää. Niin niin.
Silloin naiset katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää, ja se nuori vaimo, jolla oli enemmän varaa kuin muilla, haki ihka uudet, polviin saakka ulottuvat sukat ja antoi miehelle. Kauniit, hyvät sukat, joissa oli ylinnä sininen raita.
Katsos tuota Ane Mariaa, semmoinen se aina on! kuiskailivat toiset naiset ihastellen.
Pankaa nämä jalkaanne! sanoi Ane Maria.
Mutta sitä mies ei tahtonut tehdä, ei, hän näytti tarkoittavan, ettei henno turmella sukkia, kohotti ne poskelleen ja pisti sitten povelleen. Se liikutti kaikkien mieltä.
Nurkassa muiden takana seisoi nuorukainen, joka mielessään pohdiskeli jotakin, se oli Edevart. Kiitettyään kaikesta, mitä oli saanut, soittoniekka nosti pelin selkäänsä ja lähti tallustamaan edelleen. Jumalan haltuun! huudettiin hänen jälkeensä. Surulliset katseet saattelivat häntä niin kauan kuin häntä näkyi, ja Edevart seurasi häntä salavihkaa vähän matkan päässä.
Päästyään metsään mies kääntyi taakkoineen hitaasti ympäri ja huomasi
Edevartin.
Minne sinä menet? hän kysyi.
En mihinkään, vastasi Edevart.
Et mihinkään? Niinkö sanoit?