Edevart vastasi: Minä autan teitä toverianne vastaan.

Autat? Minua? Ei! Älä!

Minä pieksen hänet raajarikoksi!

Mies hymyili: hänen toverinsa oli iso ja väkevä mies, unkarilainen, suurta sotilaskansaa, pistää puukolla.

Mutta Edevart ei ollut kuulevinaan, vaan astui miehen ohi ja lähti kävelemään edeltä.

Senkin typerys — senkin typerys! huusi mies äkkiä kiukkuisesti. Mene kotiin! Mitä sinä täällä teet?

Ja nyt ilmestyi katajapensaista äkkiä näkyviin mies, matkatoveri. Hän katsoi ensin ympärilleen, kysyi sitten jotakin ja soittoniekka vastasi. He nauroivat molemmat.

Edevart seisahtui ja katsoi heihin pitkään. Unkarilainen astui sotaisena lähemmäksi; tätä ei kiukustunut poika vielä olisi säikähtänyt, mutta sitten soittoniekka laski pelinsä maahan ja alkoi hänkin puhua uhkaavasti. Mitä tämä merkitsi? Edevartin aivokoppa ei ollut tottunut selvittelemään hämäriä asioita, lukemaan ja kirjoittamaan hän oli kovin huono, mutta hänellä oli kelpo nyrkit ja uhkarohkea luonto, milloin suuttui. Nyt hän perääntyi.

Vieras ei välittänyt hänestä sen enempää, jätti hänet siihen seisomaan. Soittoniekka otti käteensä lunta ja pyyhki punaisen veren poskeltaan, ja toveri sanoi, kun sitä ei enää näkynyt. Sitten he avasivat posetiivin laatikon ja lukivat killingit, sukatkin otettiin esiin ja pistettiin unkarilaisen pussiin.

Sitten soittoniekka nosti pelin selkäänsä, ja he nyökkäsivät
Edevartille ja lähtivät astelemaan pohjoista kohti seuraavaan kylään.