Valmis. —
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä, vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin, hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän kesti rakkautensa.
Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään, varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää, laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus. Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy, eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.
Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten, tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon Doppenista.
Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille Soleglad parkkilaivaan Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä… odotan vastausta! Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka Riiassa karkaatkin parkistasi!
Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva Soleglad. Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!
Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt jumaliseksi…
Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat toiseen kerrokseen.
Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan, konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei hän ollut nähnyt ennen.