Olen ollut, vastasi Edevart.
Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai…?
En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.
Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet, kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.
Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä, että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle, hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.
Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän läheisyydessä —
<tb>
Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?
Edevart Andreasson.
Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!