Edevart kysyi lopulta: Myytkö sinä nuo jonkun toisen puolesta?
Augustin täytyi vastata, hänen täytyi tunnustaa: Kuinka niin? Minä myyn ne omasta puolestani. Mitä sinä ajattelet?
Edevart: Ei, eihän se minua liikuta.
August kivahti: Ei liikuta sinua? Etkö usko niiden olevan minun omiani? Ne ovat niin auttamattomasti ja varmasti minun, että jos tahdot nähdä — katsos, kuinka minä niitä puolustan! Samalla August kouraisi taskustaan revolverin ja ojensi sen ilmaan.
Uskon, uskon, sanoi Edevart ja antautui.
Häh, vai ei koske sinua? Ei se koske ketään! intti August. Näes Venäjänmaa ei ole samanlaista kuin tämä meidän maamme. Kun Riiassa syttyy tulipalo, palo voi sattua semmoiseen taloon, jossa myydään kalleuksia — niin, ja paloi siellä sen puolesta syrjemmässä kolme muutakin taloa. Minä ja muutamat muut olimme apuna sammuttamassa ja teimme sen ilmaiseksi, mutta monta oli, jotka itse ottivat maksun, oikeita roistoja, sakilaisia, rosvoja, jotka olisi ollut paras tappaa, sillä he eivät olleet ollenkaan kuin muut kristityt ihmiset, sen voin huoleti sanoa. Ja sitten he tulivat rosvoamaansa kauppaamaan, eivätkä suvainneet kieltoa; siinä täytyi ostaa, jos mieli pelastaa henkensä. Niin se kävi. Mutta toiset olivat reiluja miehiä eivätkä pyytäneet paljoa, antoivat melkein ilmaiseksi. Annoin heille osoitteeni päästäkseni heistä eroon, sillä ajattelin, että kunhan olisin päässyt kunnialla takaisin Dünamündeen, he eivät tulisi sinne asti. Mutta vielä vai, etsivät minut käsiinsä ja toivat yhtenä iltana sormuksia, toisena hopearasioita, joissa oli kaikenlaisia helyjä, uhkailivat, että jollen minä osta, niin ostaa joku toinen, ja sitten itkivät ja pyysivät minua pelastamaan heidät. Mitä minun piti siinä tehdä? Mutta kun he ristivät silmänsä ja lankesivat polvilleen, täytyi heitä auttaa. Minulla ei ollut luontoa karkottaa heitä pois. Olisitko sinä voinut…?
En olisi voinut! vastasi Edevart, toverin kertomuksesta vakuuttuneena.
Olisin tehnyt samoin kuin sinäkin.
Sitten perästäpäin Edevart tuli harkinneeksi tätä vastaustaan ja hänen täytyi myöntää, että se oli heikko, sekä ettei hän oikeastaan silloin ajatellut, mitä sanoi; vielä vuosi takaperin hän olisi sen johdosta pudistanut päätään itselleen — nyt hän oli oppinut Augustilta ja muilta, Knoffilta ja jokapäiväisestä elämästä yhtä ja toista. Hän oli alkanut vähemmän ankarasti harkita, mikä oli oikein, mikä väärin, oli saanut hiukan jo käryä nokkaansa, osasi tulla toimeen omin päinkin. Lovise Magreten kanssa eletty ihme asui vielä hänen sydämessään yhtä puhtaana, mutta ei edes sekään enää yhtä läheisenä ja valtavana kuin ennen. Oli jo kulunut aikaa siitä kun se ihme tapahtui.
Levangerin markkinat eivät olleet yhtään mitään, pian Edevart oli katsonut kaiken. Toisena markkinapäivänä hän tapasi jälleen kellojuutalaisen, Papstin. Siitä tuli molemminpuolinen iloinen jälleennäkeminen, he tunsivat paikalla toisensa ja olivat ystävät. Edevart otti taskustaan kellonsa ja näytti sitä, että se oli vielä hänellä ja että hän oli hoitanut sitä hyvin. Senkin hän kertoi, mitä molemmat Bergenin kellosepät olivat siitä sanoneet.
Niin, kuinka hyvät ystävät heistä tulikaan, oikein toverit, kauppakumppanukset! Ennen kuin oli kulunut tuntiakaan, oli kunnon Papst antanut Edevartille päällystakin, koska tätä paleli ohuella takillaan. Päällystakissa oli kyllä kokoa hieman liiemmalta, mutta ei se mitään, se oli hyvä ja lämmin ja siinä oli monta taskua ja taskuissa uusia kirkkaita hopeakelloja, joita Edevartin piti myydä. Mutta hänen ei pitänyt sanoa, että ne olivat Papstin; se oli muka tarpeetonta.