Kuinka Edevart osasi tehdä kellokauppoja? Mestari opasti, antoi monta hyödyllistä neuvoa ja osviittaa. Sitten tehtiin hiukan kokeita, eikä nuorukainen ollut vailla lahjoja, työ itse neuvoi tekijäänsä. Siinä oli nyt koulu ja toimi, joka kypsytti poikaa nopeasti ja vaivattomasti. Niin asia oli, nuorukainen oli nousemassa arvossa, lähenteli jo Augustia, sillä olihan hänellä käsissään arvoesineitä kuten tälläkin. Papstin luottamusta hän piti suurena kunniana ja päätti osoittaa ansainneensakin sen.
Edevart myi kellon siellä, toisen täällä ikäisilleen renkipojille ja muille nuorukaisille. Hän pyysi aluksi yletöntä hintaa ja helpotti siitä; se kannatti ja oli hauskaa, sangen huvittavaa. Hän oppi puhumaan tavaroidensa puolesta, avaamaan ostajien silmät huomaamaan niiden edut, mutta jännittävintä oli, kun oli vaihdettava monien taskujen kelloja, pistettävä piiloon, otettava jälleen esiin — ja lopulta hän saikin myydyksi juuri ensimmäisen näyttämistään kolmesta tai neljästä kellosta — se mestarin suuri numero. Hehhee, se oli jo silmäinkääntämistä, hänen täytyi nauraa partaansa.
Kun hän illalla tuli kotiin ja teki tiliä, nyökkäsi Papst ja pisti rahat paksuun lompakkoonsa. Edevart oli ollut ahkera, kehui mestari, parempaa ei olisi voinut odottaa, viisi kelloa ensimmäisenä päivänä, se ei ollut huono tulos, lähde myymään taas huomenna!
Seuraavana päivänä Edevart myi ainakin toista vertaa enemmän. Hänellä oli jo kokemusta, mutta samalla tämä kellokauppa alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä. Edevartin periaatteet eivät olleet varsin lujat, hän antoi kellon kaikkein halvimmasta hinnasta nuorelle pojalle, joka seisoi avokaulaisena ja vilusta hytisten, luki killinkinsä ja huomasi puuttuvan talarin verran hinnasta. Nuorta kellojenkaupustelijaa puistatti kuin nyyhkytys, kun poika kiitti häntä kädestä pitäen. Oi Herra, viattomuus oli varmaan kotoisin taivaasta, muu kaikki oli tästä maailmasta! Edevart muuten tunsi pyrkivänsä menemään päästään pyörälle, kun tämä kauppa, joka oli tarkoitettu hyväksi työksi, kääntyikin hänen omaksi hyödykseen. Hänelle koitui siitä suoranaista etua, sillä ihastunut nuorukainen ei ollut osannut pitää hyvää kauppaansa omana tietonaan, vaan puhui siitä kenelle vain: se houkutteli yhä uusia ostajia, ja vaikka Edevartin täytyikin pitää kalliimpaa hintaa, hän sai myydyksi koko varastonsa loppuun puolipäivään mennessä. Hän oli päässyt sellaiseen huutoon, että myi ihmeen halvalla; mistähän hän oli mahtanut tavaransa hankkia? Kunhan vain eivät olleet varastettuja? Mutta vähät siitä, tai sen parempi vain, ostajat havaitsivat tilaisuuden otolliseksi, sitä oli siis käytettävä.
Iltapäivällä Edevartilla oli taas uusia kelloja taskuissaan. Hän kuljeskeli vähin joka paikassa, myi kellon siellä, toisen täällä. Hän tuli kävelleeksi Augustin ohi, joka itse kävi omaa kauppaansa. August oli täälläkin olevinaan venäläinen, puhui eriskummallista kieltä tarjotessaan koruesineitä kaupaksi. Hänen asiakkaidensa joukossa oli naisia jos miehiäkin, mutta ehkä enimmäkseen naisia. Hän näyttikin saavan kaupat käyntiin, hän oli kyllä kekseliäs huolimatta auttamattoman huonosta norjankielentaidostaan. Edevart kuuli hänen sanovan sormuksesta, että sillä oli taikavoima; muutamat korvarenkaat taas oli maantärähdys tuonut ilmoille, mutta tuo solki, jossa oli sinisiä kiviä, oli kerran ollut marttyyrinkruunussa. Mielikuvitusta ei siltä mieheltä puuttunut, ja jos joku veti suutaan hymyyn pudistaen epäillen päätään, toiset heti ehättivät puolustamaan kauppuria sillä, ettei hän osannut norjaa sen paremmin. Hän näytti ihanaa kultakirjaista silkkikaistaletta hattupukuiselle naishenkilölle vihjaten sinnepäin, että hänen kotimaassaan Venäjällä sellaisia käytettiin prinsessojen morsiushuntuna. Nainen vastasi hymyillen, ettei hän aikonut peittää sillä kasvojaan, mutta osti silkkipalasen kuitenkin.
Illan suussa tuli sama köyhä nuorukainen jälleen Edevartin luo; seisoi siinä avokaulaisena, pää painuksissa, silmissään pelästynyt ilme: Hänen kellonsa oli seisahtunut, se ei käynyt. Edevartista tuntui kuin olisi äkkiä saanut iskun. Hän oli kylläkin hieman epäillyt noita halpoja kelloja, niihin ei ehkä ollut luottamista. Hän kysäisi nuorukaiselta: Seisahtuiko se juuri nyt? — Ei, se oli seisonut jo pitkän aikaa, hän oli käyttänyt sitä kellosepässäkin. — Mitä kelloseppä sanoi? — Nuorukainen viivytti nolona vastaustaan, eikä Edevartia haluttanut kysellä enempää. Hän ravisti kelloa — ei; hän koetti vetää sitä hiukan — ei. Edevartin päähän pälkähti sukkela tuuma: hän voi antaa nuorukaiselle toisen kellon, Papst ei huomaisi, että niiden myymättä jääneiden kellojen joukossa, jotka hän sai takaisin, oli sellainenkin, joka ei käynyt. Oppipoika siis aikoi vetää mestariaan nenästä, miksikäs ei!
Saat toisen kellon, hän sanoi nuorukaiselle.
Suurkiitosta! Ja se kai käy hyvin?
Edevart tunsi mielensä heltyvän, hänen liikemiehenperiaatteensa eivät vielä olleet juurtuneet sen lujempaan: Saat joko uuden kellon tai rahasi takaisin.
Nuorukaisen silmät loistivat: Mitä? Ihanko että?… Tuhansia kiitoksia!
Ja hän oli kahden vaiheilla, kumman valitsisi.