En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin ajattelemattomasti.
Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei? Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan: Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni, enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille; vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin paljon mielenvikaisuutta…
"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä tullut luokseni.
Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä; oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu, asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn. Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen sielussaan on palohaavoja…
Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa, minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:
"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne; mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi, tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala, mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei, ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä tee, en tule sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa. Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa, missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen. Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt; minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä poistuisin…"
Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.
Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.
Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin ainoastaan:
"Miten ihana te nyt olettekaan!"