Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti, tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne sisälle.
NELJÄS OSA
Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää, ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet, kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut, kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä samanlaisena.
Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.
Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa. Näin kului kolme viikkoa.
Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini, mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin aina turhaan.
Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa, parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin, vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin "komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä, minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt. Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.
Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe, sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.
Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen. Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani; samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.
"Summa on oikea", sanoin.