"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."
Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1 lampunlasi 18, saippua 20, voita 32… Mitään erikoisen terävää päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16. Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä päässyt minnekään.
"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!" sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä voitte itsekin nähdä!"
"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis viisi luotia…"
"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa en käsittänyt enää mitään.
Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin, ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi revennyt aivokopassani.
Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:
"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."
"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua, vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:
"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!"