"Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli".
"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko naisen?"
"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?"
"En", vastasin minä.
"Nähdäkseni te tervehditte syvään?"
"Tervehdinkö minä?"
"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."
"Mistä te hänet tunnette?" kysyin.
Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä, oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa: saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.
"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen odottamaan vastausta.