Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua. Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin…
Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa itselleni kynttilää?
En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.
Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle:
"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?
Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.
Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen, sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää: hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan; tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni, ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta, pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen, missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella. Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.
Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen, aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten? Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa, ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle, jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot; mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.
Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.
Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.
"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut", huudahti isäntä.