Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni kovaksi kuin piikivi.
Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään. Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista kohti, mutta ei osunut häneen.
Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:
"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!"
"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.
Isäntä kääntyi minuun päin.
"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta teille."
Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä haukkumasanoista.
"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä, niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh! Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette, niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni, jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on ajatukseni!"
En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa, vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan. Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.