"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.

Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.

"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä…"

Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois, ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!… Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa, tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa… Sarja nopeita ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen, minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin, kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin — Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle…

Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.

"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon, että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä sen enempää."

Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan; mitään toivoa ei enää ollut.

Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua, asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:

"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä rangaistaan."

En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa, mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.