Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:

"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte."

"Niinpä kyllä!" vastasin.

Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää. Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.

* * * * *

Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa, kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni uudelleen.

Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä jälleen nukahdin penkille.

Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin. Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi. Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.

"Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies.

En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.