Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta. Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat kannella, kumahteli koko laiva ontosti.
Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.
Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta, joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen, tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni. Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn.
Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa! Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen, ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea, rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.
Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi, jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää. Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.
Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.
"Tulkaas tänne!" sanoi hän kuiskaten.
Lähestyin varpaisillani.
"Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa! Näettekö ukkoa?"
Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella, näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta, käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua… Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta ääneen.