"Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään avaimenreiästä.
Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata omaatuntoani sen enempää.
Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös omatuntoni… Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut, kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani Rauhallinen vain!
"Niin käskee minua myös omatuntoni…"
Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen, täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä. Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.
"Niin käskee minua myös omatuntoni…"
Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla? Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni valmiiksi.
Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen. Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.
Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta. Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien, hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä, on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.
Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana, hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana; kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa ollut pari astuu sisään.