Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa emäntä aivan kauhistuneena:
"Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!"
"Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en ehtinyt sen pitemmälle.
Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!"
Minä nousin.
"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin tässä tuolilla…"
"Niin, ei se mitään", sanoi perämies. "Mitäs se teki? Antakaa miehen olla!"
Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti. Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.
Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten, olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta, iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.
Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.