Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut, tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen. Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.
Katson mieheen ja kysyn:
"Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?"
"Niin, sitä en tiedä", vastaa hän, "mutta eräs nainen sen minulle antoi."
Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua paperia, ennen kuin poistuin…
Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin elukat!…
Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään. Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä; katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin kuolla seisoalleni.
Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita, mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin, ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen, vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.
Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö; oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää, hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa, ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti, että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja…
Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin: Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni. Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet, ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä vastenmielisyydestä huolimatta…