Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.
Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka, mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin välistä; kirjoita vain niin!
Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös, revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä, kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.
Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen poliisin luo.
"Tiedättekö, paljonko kello on?" sanon minä.
Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä välin luo silmiään minusta.
"Neljä", vastaa hän.
"Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne, kuulen minä, ja muistan teidät vastakin."
Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni: hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.
He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä…