Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa, tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona.
Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle; oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.
Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin. Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä, hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani, maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni… Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja jälleen saattanut itseni pulaan.
Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä, lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun, he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun… Ja minä istuin ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!…
Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen, hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on pullamuija. Elefantti-apteekin luona.
Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla! Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä saattoi kuolla…
Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.
"Päivää!" sanon minä. "Ette ehkä tunne minua enää?"
"En", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun.
Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän tuntenut minua ja sanon: