"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin teille ne rahat."
"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun oikein ajattelen…"
Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:
"Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan."
Sitä hän ei ymmärrä.
"Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä."
"Tulitteko niitä noutamaan?" kysyi hän.
"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen ranskanleivän, jota alan syödä.
Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää, ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.
Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä. Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!