Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja huusi sen kovalla äänellä.
Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia, todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala tiesi, että niin tein.
Mutta muija ei ymmärtänyt sittenkään.
Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt. Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä asiassa… Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.
Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin. Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen. Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen…
Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta, joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan. Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä. Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne, mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi melkein hammasta kiristäen minua menemään.
Ja minä menin.
Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.
Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle, sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä, en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika oli leikkinyt.
Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten, koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku poika löytäisi vehnäsen.