Tulin jälleen rautatiesatamaan.
Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan, panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.
Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään vastausta. Sanoin:
"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?"
"Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.
"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja odotin, mitä hän virkkaisi.
"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin laivaan.
"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä annatte tehtäväksi. Minne on matka?"
"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin."
"Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.