Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi, sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.
"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt Happolati."
"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni johdosta. Sitten hän vaikeni.
"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa ihmistä… Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"
Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin lihavahko vaimo.
Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.
"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette? Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"
Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen, kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää pitkin pienin vanhuksen askelin.
Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani…
Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni, tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää, minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa. Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä, suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: