"Te ette saa istua täällä nukkumassa."
"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin, keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä, suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti, sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan alakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.
Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848 kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.
Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848, kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni, iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen, korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun veripunaiseen väriinsä.
Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen, otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri maksettava.
Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa, matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.
Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!" huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa perätysten, sanomatta sen enempää.
Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.
Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät, ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.
Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua; vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta, pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.