Ja minä jatkoin matkaani.
Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia, ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.
Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.
Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31, panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään, illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.
Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä levätessäni tuhansia asioita.
Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi, hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia, herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita, kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani, ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä kirjoitan, tulee itsestään esille.
Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin! Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa. Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.
Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani, riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.
Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.
Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä, päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.