Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään, poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni, kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin käärinliinoille ja avasin oven.
Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan. Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.
Kirjelipun jätin pöydälle.
Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa! huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja pääsin huomaamattomasti portille.
Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt, että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä lähtien noustiin ylöspäin.
Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi. Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin asiani eräälle apulaiselle.
Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään ottaessaan vastaan paketin.
"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.
"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä
Smyrnaan."
Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa mennessäni.
Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan, kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen tasapainoon.