"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."
Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän muisti hänet jälleen…
Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.
Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille, että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!
Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.
Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti, pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään, jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle tultuani.
Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta, ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja huoneita matkustajille.
Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua, pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti. Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona vain.
Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin, tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään. Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin mietteisiini.
Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään, eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille voinut mitään…