Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.
Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." — Vanhoja muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni, pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä, majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt, eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.
Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.
"No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma."
Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä vihastuin ja sanoin:
"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta."
Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin pettänyt häntä viidellä kruunulla.
"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.
Mutta miesparka ei aavista mitään.
Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää! Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne käteeni ja puristanut käteni kiinni — ja hän käsittää kaiken! mutta ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne, kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla äänellä ja sanoa lopuksi: