En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen käteensä ja sanoin:
"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."
"Hyvästi", vastasi hän.
Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut jäähyväiseni tehonnut häneen.
Minä rykäisin.
Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:
"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."
Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni, että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.
"Nyt minä menen", sanoin minä.
Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.