Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.
IV.
Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi minulta anteeksi.
"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin, että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."
Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin hänen muistonsa, ja minä vastasin:
"Edestä syömätön löytyy."
Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat kuopalle.
Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta, katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun lasiruutuni alla.
Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,
"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.