Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!
Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.
Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä, vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas, jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.
Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.
Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni. Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.
Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.
Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.
Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika kello kahteentoista.
Glahn huusi minulle:
"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen osuu. Ladatkaa se nyt vain."