"Se on ladattu", vastasin minä.
Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.
Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja sanoo:
"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu, onko siinä mitään."
"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä. Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli pyssyäni.
Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.
Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni, pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen minuun.
"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.
En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan. Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani. Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä sanoin:
"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."