"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.
"Kummallista", vastasin minä.
Lähdimme salista.
Minä sanoin:
"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut unohtanut?"
"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"
"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni." Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda! Nyt sen huomaan."
"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti kätensä kainalooni.
"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä kummin sanon. Jommin kummin."
"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun kanssani. Voi miten me tanssimme!"