"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."
"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut yhtään päihtynyt.
Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.
Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.
Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:
"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.
Nyt olen ihan uuvuksissa."
Hän ei istuutunut.
Minäkin nousin ylös ja sanoin:
"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski minuun niin kipeästi."
"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään lisättävää, menin ovelle.