"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.
"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä itsekin…"
Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani. Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:
"Keppinne. Ottakaa keppinne!"
Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.
Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin nurkkaan. Minä sanoin:
"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa keppinsä."
"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"
Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.
Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii palata tätä tietä sitä hakemaan.