Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"
Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.
Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:
"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin ehkäpä…"
Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin puhumaan:
"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet nyt kotona, menkää jo!"
Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin läpi metsän kotiin majalleni.
Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä. Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda itse sanonut…
Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.