Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään, pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!
Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä kummastellen.
"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte. Milloin minä pääsen käymään jalallani?"
Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.
Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?
Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.
Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,
Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.
"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä mainitsen hänen nimeäänkään?"
"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?
Minua huvittaisi tietää."
Hän katsoi epäillen minuun.
"Mitäkö oikeastaan arvelen?"
"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä uskokoon, ha ha ha."