Kuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:
"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?"
"Niin… keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka, neiti Mack?"
Edvarda lensi punaiseksi.
Minä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä epätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren riemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki olet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään arvoinen ijäti. Hyvää yötä.
Sanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi, sanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.
Ja herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui isoisästään konsuli Mackista:
"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen pani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan."
Tulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin akkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin käsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken, sekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.
Seis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan Jumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin vimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin olin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin huutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan Jumalan…