Sain majalleni, löysin kalat ja aterioin.
Täällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan koulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy pääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee eriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!
XXII.
Vieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni. Edvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni palasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat he majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa oveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni heidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan tiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen paroonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa ohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.
Meni päivä jälleen.
Miten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan, sydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla näytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili sateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja käännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra Mackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat merkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin minä.
Panin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas laiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.
"Piankohan postilaiva tulee?" kysyin eräältä kalastajalta.
"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä", vastasi hän.
"Minä odottelen univormuani", sanoin minä.