Läksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään kotona.
"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua", sanoin minä. Ja minua liikutti katsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli ihmeissään. "Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi", sanoin minä. "Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin sinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat minua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä huusin sinua?"
"En", vastasi hän kauhistuen.
"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä heräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa anteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei puhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta, Eeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin Edvardalla. katsopas vain itse." Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin hänelle hänen omia jalkojaan.
Hänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja kietoi toisen kätensä minun kaulaani.
Kuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä pitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:
"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi, hän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin. Onko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma otsa. Eikä hän pese käsiäänkään."
"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?"
"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin."
Kuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.