"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?" kysyy Eeva.
"Hänellä on muuten kaunis otsa", sanon minä, "ja hänellä on aina puhtaat kädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain tarkoitin." Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta kiristellen: "Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta pälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle kerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus, sehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut narrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä olen varma."
"Jaha", sanoo Eeva; "mutta sitten?"
"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus.
Hahaha."
"Vai niin."
"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään, Eeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle."
"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa", sanoo Eeva ja alkaa nauraa väkinäisesti ja ihmeissään. "Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin sinä."
Minä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.
"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?" kysyy Eeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani kädellään.
"Hyvä, lempeä olento", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet kiihkeästi rintaani vasten. "Minä olen varma siitä, että menehdyn rakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein tulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä tulla minun mukaani?"