Alkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata ja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa. Tuuli alkoi suhista.
XXIII.
Peninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla, kallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan piipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee tupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset päässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja aivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.
Minä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän tapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti…
Minä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani julmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana reivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala tietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri ryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain jättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät toisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka kyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien merta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari, siltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään, haaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo, merelle, autiolle, aavalle merelle…
Minä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni, minä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan voi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli tunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja minä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua vavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen yhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa lämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.
* * * * *
On iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda seisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan sateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä puristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka hän hymyilee.
"Hyvää päivää!" huutaa hän ensin.
Sanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi: