Ja läksin menemään.
Hän kiljahti:
"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään, minä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin tulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni sekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli sisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä soudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä. Väsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin huolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun ajan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta, Teidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa keskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin, mutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä sanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan nenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin keskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää häneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin hartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa Teidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat muilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja siinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen kiveä… Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on siruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu… Mitä minä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta minä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt minusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän. Metsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi kaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut ottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa seivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte, tallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan jalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna… Neljä tuntia minä odotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä vastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin minä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua… Minä olen odottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin kun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun partaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin… Nyt sinä olet ikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä minusta, sinä et katso edes minuun…"
Olin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut oli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.
"Ai tosiaan", sanoin minä seisattuen, "Teillähän oli puhuttavaa minulle?"
Pilkastani hän kyllästyi aivan:
"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään, mitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää."
Äänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.
XXIV.
Huomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.