Olin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä antaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön, oppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut sydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että olin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja ivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli pitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan, Teillähän oli minulle jotakin puhuttavaa…
Hän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli hypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut, vaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan sanomatta.
"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn", sanoi hän kiihkeästi. Minä seisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. "Minä kuulin, että Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona."
Minä kavahdin, vastasin:
"Keltä Te olette sen tiedon saanut?"
"En minä urki", huusi hän, "minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun illalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään paroonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli isä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä."
Tukeuttaen tuskaani sanon minä:
"Eeva on ollut täälläkin."
"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?"
"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet keskenämme."