Nousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.
Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää, länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua…
Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä, sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.
* * * * *
Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen; nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät, aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?
Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.
"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon minä.
Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.
"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."
"Ja mikä on rakkain?"