"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla… Eeva, saanko minä nähdä, ovatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna minun katsoa!"
Ja hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.
XXX.
Minä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit poraani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua kummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin rintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.
Nyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin! Tiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja viidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut, vaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä ja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa; hys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii tunturin mannerpuolelle.
Ja ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän. Maailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat jättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin pyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus nousee levottomana ylös.
Mikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni, minä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa, Aesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä joskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja ajatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en koskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä vastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että sinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo Eeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua… Aesopus, ole hiljaa, minä kerron sinulle mieluummin jotain muuta…
Mutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu ja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen perästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla metsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta, hirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja tuijotan, — majani on tulessa.
XXXI.
Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.