Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt? Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:
"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"
"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.
Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.
"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.
Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni eteni hiljaa.
"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.
"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen tarjouksestaan.
"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi hän yhdellä henkäisyllä.
Parooni huusi.