— Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita toimitettavana.
— Kyllä mielelläni.
Ja niin poika matkalle.
Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman, kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon, heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.
Kalmar — mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?
Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön, ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta. Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin taistelu, taistelu Kalmarin luona — kuten Kalveskindletin ja Wörthin taistelutkin.
No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.
Norja sinun käsistäsi! vastasi Einar. — — —
Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen
ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan
Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.
Tulevaisuus näytti pimeältä.
Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.