— Anteeksi, kysyn kohteliaasti, — mitä täällä Kalmarissa aikoinaan onkaan tapahtunut?
Mies vastasi ainoastaan: — Tapahtunut? katsoen minuun.
— Niin, sanon minä, — muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä, siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.
Seisomme siinä vastakkain.
— Missä te asutte? kysyy hän.
—… Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan minä; — se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.
Oletteko Norjasta?
— Olen, mitä sitten?
— Oletteko asioitsija?
Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut mitään pelastusta!